Viimeiset päivät ja paluu kotiin

Maanantai 30.4.2018

Intialaisissa häissä on tapana ottaa yhteiskuva parin kanssa.

Aamu meni häihin valmistautuessa. Menimme häihin kahdella eri bussilla ja totta kai kuumimpaan aikaan ja täydessä bussissa tietenkin, jossa jouduimme seisomaan. Perille viimein päästyämme ei juurikaan näkynyt enää merkkejä siitä, että olin laittautunut! Itse häät olivat kauniit. Paljon en seremonioista ymmärtänyt, mutta joitakin yhtäläisyyksiä meidän suomalaisiin perinteisiin häihin oli myös, kuten sormuksien vaihto ja riisin heitto. Kaikki vieraat kävivät kättelemässä hääparia ja heittivät riisiä ja toivottivat onnea sekä tietenkin kaikkien kanssa täytyi ottaa kuvia. Välillä kuitenkin tuntui, että meidän seurueemme oli häissä jopa kuvatumpi ja ihmetellympi kuin itse hääpari!

Häiden jälkeen päätimme jäädä vielä viimeiselle aterialle Kundapuran keskustassa. Moneskohan viimeinen ateria tämäkin oli? Illalla kävimme vielä kävellen läheisessä kylässä jäätelöillä ja päätimme ostaa myös muutamalle ihanalle koordinaattorille karkkia lahjaksi. Sitten palasimme viimeisen kerran riksan kyydissä takaisin keskukselle. Edessä olisi viimeinen yö keskuksella. Hyvästelimme aivan ihanan yövartijamme ja muut keskuksen työntekijät, tiistai olisi pyhä eikä suurin osa heistä tulisi enää töihin.

Tiistai 1.5.2018

Ruuhkaa maantiellä pääministerin vierailun vuoksi.

Lähtöpäivä! Tänään olisin mielelläni nukkunut ainakin kahdeksaan asti, mutta heräsin jo hieman ennen kuutta saamatta enää unta. Tietenkin. Aamupalaksi saimme omelettia ja paahdettua leipää! Yksi maukkaimmista ruuista täällä! Aamulla suihkua ja pakkausta ja lopuksi taksin odottelua. Taksimatka oli hieman ahdas, neljä ihmistä kolmen istuttavalla penkillä takana. Lähdimme jo ennen kolmea kohti lentokenttää. Kahden-kolmen tunnin ajomatkaan täytyi varata hyvin aikaa, koska pääministeri oli tulossa alueelle ja odotettavissa oli ruuhkaa. Juutuimmekin hetkeksi ruuhkaan, mutta se olikin paljon nopeampi kuin luulimme, vain 10-20 minuuttia. Kentällä olimmekin aivan liian aikaisin ja jouduimme odottamaan 2-3 tuntia lähtöselvitykseen ja laukun jättöön pääsemistä. Lopuksi pääsimme jättämään laukut ja sitä hetkeä olin odottanut, kuinka paljon minulla olisi laukussa ylipainoa. Intian sisäisellä lennolla painoa sai olla vain 15 kiloa. Laukku puntarille, 17,2 kiloa eikä minulta peritty kahden kilon ylityksestä mitään! Olin varautunut maksamaan 5 kilon ylityksestä 400 rupiaa kilolta. Olipahan nyt enemmän rahaa shoppailla tax-free tuotteita. Saimme myös kuulla, että laukkumme menevät suoraan Delhiin asti. Portilla meidät kuljetettiin ensimmäisen kerran bussilla lentokoneeseen. Lento Mangaloresta Bangaloreen oli lyhyt ja aikaa vaihtaa konetta ei ollut paljon. Onneksi ei tarvinnut hakea laukkuja tässä välissä!
 

Keskiviikko 2.5.2018

Näkymät koneesta on kuin piirretystä.

Bangaloresta Delhiin lentävässä koneessa sain kolmen hengen penkkirivin vain itselleni ja aivan mielettömän hyvän kanaruuan ja jälkkäriksi suklaakakkua! Olo oli aivan mahtava, tänään olisin jo kotonakin!

Delhissä sitten alkoikin vaikeudet! Ja niitä riitti. Positiivinen asenne katosi aika nopeasti ja monet kyyneleet tulikin vieritettyä. Jouduimme monta tuntia jonottamaan lähtöselvitykseen, meille oli sanottu sen alkavan 7.30 ja ensimmäisen kerran uskoimme kysymättä useammalta ihmiseltä. Se oli meiltä hölmöä. Yritettyämme muutaman tunnin lattialla nukkumista olimme hieman yli 7 aamulla lähtöselvityksessä, ja se olikin ollut jo hyvän aikaa auki ja jono oli jo kasvanut. Ensimmäisen kerran päässäni kihisi kunnolla. Meillä ei olisi paljon aikaa koneen lähtöön ja turvatarkastuksessakin oli jonoa! Onneksi sentään jonot liikkuivat suhteellisen hyvin ja olimme aika nopeasti turvatarkastuksessa. Siellä sitten oli edessä uusi este. Annoin passini mukana maastapoistumislupani ja se olikin sitten virhe, olisi pitänyt odottaa kysyvätkö he sitä edes. Tarkastaja tutki papereitani ja pyöritteli niitä käsissäni, kunnes hän lähti papereideni kanssa muualle, luvaten sen kestävän vain kaksi minuuttia. Aika kului ja kului ja ainakin minusta tuntui aikaa kuluvan tunteja, vaikka tiedän että aikaa ei oikeasti voinut mennä 10 minuuttia kauempaa. Kyyneleet nousivat silmiini ja sain niitä nieleskellä alas. En ole kyllä yhtään varma, kuinka hyvin siinä onnistuin. Lopuksi tarkastaja tuli takaisin sanomatta sanaakaan ja minä jo mietin, että joudunko soittamaan suurlähetystöön ja ehdin kuvitella etten pääse lennolle ollenkaan. Kysyin, että oliko papereissani ongelmaa ja hän vain hymyili ja ilmoitti kaiken olevan kunnossa! Helpotuksen huokaus ja kiireesti seuraavaan tarkistukseen. Tämäkin sujui hieman kivuliaasti. Olin saanut ihottumaan rintaliivieni kaarituen kohdalle ja totta kai tarkastaja päätti siirrellä vaatteitani ja voitte vain kuvitella, kuinka kipeää se teki! Päästyäni muiden luokse alkoivat kyyneleet tulla taas silmiin! Pikaisesti tax-free ostoksia ja juomista! Hirveällä kiireellä lähtöportille päin ja joitain metrejä ennen porttia meidät noukki kyytiin lentokentän henkilökuntaan kuuluva herrasmies ja vei meidät autollaan portille. Hänen mielestä matka oli liian pitkä kävellen! Portilla minun istuinpaikkani vaihdettiin. Ei se mitään, kunhan pääsen istumaan ja kotiin. Koneessa sitten minun lisäksi kyseiselle paikalle oli määrätty joku toinenkin ihminen. Tietenkään tämä mies ei ollut herrasmies ja olisi antanut minun istua siihen asti, että asia olisi selvitetty ja jouduin seisomaan kapealla käytävällä muiden edessä. Onneksi Intian bussit olivat opettaneet väistämään ohitse yrittäviä ihmisiä mitä ahtaammissa paikoissa. Asia ratkesi ja sain kyseisen paikan, mutta tämä ei-herrasmies siirrettiin ensimmäiseen luokkaan. Tietenkin! Lennolla en pystynyt nukkumaan, edessä istuva hieman kannabikselle haiseva naishenkilö piti koko ajan selkänojaansa aivan takana ja minun takana istuva myöskin hieman kannabikselle haiseva mummoihminen ravasi koko ajan vessassa ja aina noustessa tai käydessä istumaan hän otti tukea selkänojastani. Lopulta kone alkoi laskeutumaan suomen kamaralle! Poistuimme koneesta mahdollisimman nopeasti ja keräsimme laukkumme kiireellä. Portin toisella puolella minua odottaisi perheeni! Matkalla kotiin ihastelin kuusia ja pysähdyimme syömään. Söin pihviä ja ranskalaisia ja itkin!  Kaikki tuntui aivan ihanalle olla kotona, suihku, ruoka ja hanavesi! 45 tuntia valvomista, välissä nukkuen muutaman minuutin pätkissä ja olo olikin hieman humalainen käydessäni viimein pehmeälle sängylle nukkumaan!

Torstai 3.5.2018

Viimeinen kuva koko sekopäisestä viisikosta.

Yö nukuttu kotona ja voin sanoa sen olleen paras yö ikinä! Mietteitä reissusta? Kaikessa hyvässä ja pahassa kuitenkin ehkä reissun positiiviset puolet voittaa. Ikinä en kyllä samanlaista reissua tekisi, mutta onneksi seurueemme oli niin ihana ja pystyimme nauramaan itsellemme, toisillemme ja ongelmillemme ja olimme hyvässä ja pahassa toinen toisemme tukena! Intia maana on aivan upea ja uskomaton ja haluaisin mennä sinne uudestaan, mutta en kyllä mielelläni Delhin lentokentälle. Pääsimme kokemaan upeita asioita ja näkemään kaikkea ihmeellistä. Tutustuin aivan uskomattoman upeisiin ihmisiin, joita en olisi ilman tätä reissua koskaan edes tavannut. Opin paljon uutta itsestäni ja huomasin olevani rohkeampi ja vahvempi ihminen kuin olisin osannut aavistaakaan. Nyt tiedän pärjääväni tilanteessa kuin tilanteessa ja aivan varmasti kannan sydämessäni Intiaa ja siellä tapaamiani ihmisiä mukana aina. Toisaalta Intia on myös uskomattoman ruma ja karu maa ja toiset tapaamani ihmiset jäivät mieleeni kaikessa kauheudessaan, nämä kylläkin olivat muista maista tulleita vapaaehtoisia.

Kiitos kaikille ihanille ihmisille joihin olen saanut kunnian tutustua. Olen varma, että pidän yhteyttä niin Intiaan jääneiden ihmisten kanssa kuin muiden suomalaisten vapaaehtoisten kanssa vielä pitkään.

Nyt Johanna on Suomessa ja blogini hiljenee. Kiitos kaikille, jotka olitte mukanani matkassa lukemalla reissustani.

Erityisesti kiitos Nooralle, Marialle, Roosalle ja Petralle! Te teitte tästä kokemuksesta kokemisen arvoisen!

Viimeinen viikonloppu

Lauantai 28.4.2018

KitKat-jäätelöannos.

Vaikka työt ovatkin tehtyjä, en silti osaa aamulla nukkua pitkään. Toivottavasti tämä ei jää päälle, enkä heräisi kotona Intian aikaan ennen kello seitsemää.
Tarkoitus oli lähteä temppeliin norsuja katsomaan, mutta kuulimme norsujen olevan lomalla ja kolme meistä suomalaisista päätti lähteä Udupiin ostamaan koruja maanantaina tiedossa oleviin häihin. Kävimme ensin syömässä ja otimme jälkkäriksi mahtavat jäätelöt! Kiersimme kauppoja ja bazaareita ja juoksimme bussin perässä. Bussissa meitä jututti kaksi paikallista miestä ja he olisivat lähteneet meidän kanssa suomeen. He myös kehuivat huulikoruani! Toisessa bussissa joku mies kouraisi takapuoltani ja hymyili leveästi! Kyllä alkaa jo nämä bussimatkat riittää! Kävimme myös baarissa juomassa breezerit. Siellä sai myös polttaa tupakkaa sisällä. Siellä oli naisille oma puoli, jossa sai istua ja juoda ja baarimikko hääti naisten alueelle pyrkivät miehet pois. Takaisin tullessamme sovitimme vielä vaatteita häitä varten ja valitettavasti minun mekkoni oli liian pieni. Huomenna siis katsomaan uutta!


Sunnuntai 29.4.2018

Uusi huonekaverimme Anselmi-hämähäkki.

Tänään löysin ihanan mekon huomisiin häihin! Täällä vain on myyjillä tapana yrittää saada kaupattua kaikkea muutakin, mutta voin ylpeänä sanoa pitäneeni pääni, enkä ostanut huivia tai legginsejä. Ne minulta löytyi jo valmiiksi. Loppuilta menikin huomista odotellessa ja kynsiä lakatessa.

Viimeinen viikko töissä

Maanantai 23.4.2018

Tutustuminen toiseen päiväkotiin.

Tänään kävimme tutustumassa toiseen päiväkotiin. Sielläkin oli todella suloisia lapsia, 3-5 vuotiaita. Tänään jouduimme kaikki neljä päättämään kummassa päiväkodissa tekisimme viimeiset 4 päivää. Minä ja tähänastinen matkakumppanini päätimme jäädä päiväkotiin, missä olimme jo viikon olleet ja kaksi muuta suomalaista päättivät tulla tähän uuteen päiväkotiin. Ymmärrän kyllä, vastaanotto oli hieman erilainen täällä ja opettaja puhuu edes vähän englantia, mutta meistä tuntui parhaalta tehdä tutussa paikassa loppuun. Ja olisihan siinäkin oma hommansa jos olisi jo kolmas työpaikka täällä!
Käytiin vielä luultavasti viimeisen kerran jäätelöllä läheisessä kaupassa ja päätimme nauttia tuon lyhyen matkan riksoista.  Illalla lähdimme katsomaan festivaalia, joka osoittautuikin olevan ”draamaa", jossa tanssittiin ja laulettiin. Sitä oli kyllä ilo katsoa. Emme vain valitettavasti saaneet olla kauaa, koska kello oli jo paljon ja oli todella pimeää. Hieman meitä jännittikin kävellä taskulampun valossa pimeää tietä, mutta meidän piti ilmoittaa lähtiessämme takaisinpäin ja keskuksen vartija tuli sitten meitä vastaan. Vartija varmaan jo miettikin, että hänen työnkuvaansa ei kyllä kuulu lähteä hakemaan tyhmiä suomalaisia naisia yöllä kyliltä!

Paikallista draamaa katsomassa.

Tiistai 24.4.2018

Jäätelöannos.

Tänään aamulla alkoi iskeä tajuntaan ensin se, että viikon päästä alamme tekemään lähtöä kotiin ja sitten iski kaikki unettomat yöt ja huonosti syödyt päivät. Lopuksi olin niin väsynyt, etten vain kyennyt menemään tänään töihin vaan minun oli pakko ottaa pienet unet! Mutta ne teki todella hyvää ja jaksan taas loppuun asti.
Kävimme myös Kundapurassa syömässä ja hieman ostoksilla. Takaisin päin tullessamme huomasimme hyvän esimerkin hygienian puutteesta. Kuski bussissa pyyhki naamaansa ja silmiään likaisella rätillä koko ajan ja hänen molemmissa silmissään oli selvä tulehdus. Teki hieman pahaa…
Koti-ikävä alkaa tuntua joka päivä - tai oikeastaan joka ilta - kovemmalta. Enää ei huvittaisi seurustella iltaisin paikallisten tai muiden vapaaehtoisten kanssa.

Keskiviikko 25.4.2018

Päiväkodissa väritettiin.

Viikon päästä olen viimein kotona!
Töihin veimme tänään lyijykyniä, kumeja, teroittimia, värityskuvia ja värikyniä. Lapset olivat innoissaan niitä värittämässä ja piirtämässä omia kuvia, mutta huomasimme kuinka haastavaa lasten oli itse valita väri, jolla he värittäisivät. Lapset ovat täällä tottuneet, että heille annetaan yksi värikynä tai -liitu ja he värittävät sitten sillä. Samoin, kun he alkoivat piirtämään. He odottivat, että kertoisimme heille mitä he piirtäisivät ja kun saimme kerrottua, että he voivat piirtää mitä vaan, oli lapsilla vaikeaa päättää mitä he piirtävät. Kaikki päättivät piirtää vuoren, auringon ja kellon. Värittäessä vain yksi tyttö käytti useita värejä vain yhden sijaan ja lopuksi muutamat lapset matkivat häntä ja käyttivät myös useita värejä. Hieman surullista oli kuitenkin katsoa, kun opettajan apulainen huusi lapsille jotka eivät halunneet värittää ja laittoi heidät väkisin värittämään. Leikimme myös päiväkodin lasten ja muutaman isomman lapsen kanssa paikallista leikkiä.
Lähdimme taas jäätelölle ja tällä kertaa kävimme Tallurissa. Kävimme samalla upeassa kristinuskoisten kirkossa.

Kristittyjen kirkko Tallurissa.

Torstai 26.4.2018

Dominoa.

Tänään pelasimme lasten kanssa dominoa. Pelaaminen oli hieman haastavaa, lapset eivät osanneet sääntöjä ja heille oli kielimuurin takia niitä vaikea selittää. Pelasimmekin sitten hieman keksityillä säännöillä. Meillä oli mukana myös suomesta tuotuja leluja. Aluksi lapset istuivat vain piirissä lelujen kanssa kunnes uskaltautuivat leikkimään kunnolla. He myös innostuivat dominopelistä ja pelailivat keksityillä säännöillä monta kertaa.
Se mihin en tule koskaan tottumaan täällä, varsinkaan päiväkodissa, on tuo lasten lyöminen. Yhtäkin poikaa lyötiin risulla ihan vain siksi, että hän oli liian lähellä ovea.
Päätimme lähteä vielä Malpe-rannalle syömään ja ihmettelemään. Kello olikin niin paljon tullessamme takaisin, että jouduimme ottamaan viimeiselle pätkälle riksan, viimeisen bussin jo mentyä.


Perjantai 27.4.2018

Uudet lelut saivat lapset innostumaan.

Viimeinen työpäivä! Vielä aamullakin lapset jaksoivat innoissaan leikkiä leluilla, jotka eilen heille vein. Väritimme myös yhdessä värityskuvia, mutta paikalla olleista kahdesta pojasta huomasi selvästi, että he mieluummin leikkivät autoilla ja pehmoleluilla. Apuopettaja huusi pojille kun he yrittivät kesken värittämisen mennä leikkimään, niin päätimme lopettaa värittämisen ja viedä lelut poikien luokse. Kyllä he olivat iloisen näköisiä kun saivat leikkiä!
Päätimme kuitenkin käydä vielä Kundapurassa syömässä ja loppuillan vain nautimme. Saimme myös kutsun maanantaina oleviin häihin! Ensimmäinen reaktio oli paniikki, mitä pistämme päälle ja tarvitsemmeko lahjaa? Onneksi voimme laittaa täältä ostetut paikalliset vaatteet ja saimme myös tietää ettei lahja ole pakollinen! Saimme myös kuulla, ettei meidän tarvitse maksaa ylimääräistä asumista keskuksella, he kun ovat meidän host perhe!

Super viikonloppu

Lauantai 21.4.2018

Kameliratsastus.

Tänään lähdettiin neljän suomalaisen naisen voimin Udupiin. Ensimmäiseksi käytiin hienon näköisessä hotellissa syömässä ja sitten hieman ostoksilla. Seuraamme liittyi viides suomalainen ja suuntasimme yhdessä Malpe rannalle. Kävimme kameliratsastuksella, ostoksilla ja muutama meistä rohkeni myös Arabianmereen uimaan vaatteet päällä. Kävimme myös sielläkin syömässä ja voin kertoa, että kalahampurilainen on yllättävän maukasta! Saimme päivän kulumaan mukavasti. Bussi matkat olivat taas kyllä mielenkiintoisia. Takapenkillä istuessamme tuntui välillä kuin olisimme lentäneet ja kyllä me nauraa räkätimmekin. Viimeinen bussi sitten olikin niin täysi, että jouduimme seisomaan mitä kummallisimmissa asennoissa. Täytyy sanoa, että tämä on kyllä ollut reissumme paras päivä tähän mennessä!


Sunnuntai 22.4.2018

Apinatkin osaavat poseerata.

Aikainen aamu, herätys kello 5.00. Lähdimme kuskin kanssa 6 aikaan aamulla päivän kierrokselle. Ensimmäisenä pääsimme hurjaa kyytiä temppeliin, joka osoittautuikin kunnolliseksi turisti rysäksi. Seuraavaksi kiipesimme kapeaa vuoristotietä ylös ja laskeuduimme alas ja päädyimme rannalle odottamaan lossia. Päästyämme lossin kyytiin, kutsui kapteeni meidät ohjaamoon istumaan matkan ajaksi! Kävimme katsomassa vesiputouksia ja syömässä viimein aamupalan, leipä omeletin. Pääsimme myös yhteiskuvaan paikallisen poliisin kanssa. Kävimme uudella, ehkä jopa isommalla rannalla kuin Malpe. Naveen ranta. Täällä on upea temppeli (tai jokin sen tapainen) ja jumalapatsas!

Jog Falls.

Tämä reissu ja koko viikonloppu on kyllä vahvistanut näkemykseni Intiasta; samaan aikaan niin kaunista, rikasta ja miellyttävää mutta toisaalta niin likaista, saastaista ja köyhää.
On kyllä ollut aivan mahtava viikonloppu ja iso kiitos matkakumppaneilleni!

Jumalat ovat tärkeitä Intiassa.

Uusi viikko, uudet kujeet

Maanantai 16.4.2018

Työpaikkamme Shetrakatten päiväkoti.

Tänään menimme hieman jännittyneillä fiiliksillä metallisten eväsrasioidemme kanssa töihin. Sellaiset 6 tuntia lähinnä vain tarkkailimme päiväkodin toimintaa. Haastavaa, kun meillä ei ole yhteistä kieltä.
Täällä alkoi jokin paikallisten koordinaattorien kokous ja ilmeisesti minun rekisteröinti on kuin onkin viimein valmis! Pääsen siis palaamaan sitten takaisin kotiin.


Tiistai 17.4.2018

Nyt se viimein on varmaa, minulla on rekisteröinti tehty ja paperit itselläni!
Taas töissä lähinnä tarkkailimme touhua. Lähdimme tänään hieman aikaisemmin pois, että kerkeäisimme suunnitella huomiseksi aamuksi jotain aktiviteettia. Päädyimme ottamaan mukaan muistipelin.
Kävimme myös illemmalla basaarialueella ja mukaan tarttui vähän kaikkea!
Saimme myös kuulla, että kaksi suomalaista liittyy torstaina joukkoomme. Samat suomalaiset, jotka lähtivät alussa Bangaloreen harjoitteluun. Heillä on siellä samankaltaiset asumisolot kuin meillä oli Asaressa, heiltä lisäksi myös varastetaan siellä tavaraa.


Keskiviikko 18.4.2018

Lehmiä kulkee joka paikassa.

Tasan kaksi viikkoa ja olen kotona!
Tulen varmasti joskus nauttimaan ja ehkä jopa arvostamaan kokemuksiani Intiasta, mutta en yhtään ennen kuin pääsen kotiin ja saan syödä. Täällä luvatut leivät aamulla, salaatti lounaalla ja hedelmät illalla ovat kadonneet taivaan tuuliin. Kuiva riisi alkaa jo oksettaa. Aamuisin syön kuivaa riisikakkua - ei siis sellaista mitä meillä suomessa on - vaan kakun muotoon keitettyä pehmeää riisiä. Ilman kastiketta. Lounaalla syön ostamiani sipsejä, siis jos olen päässyt käymään kaupassa ostamassa niitä. Ja illalla saatan saada muutaman hedelmäpalan. Odotan kovasti sitä hetkeä, kun pääsen kotiin ja saan pihviä, makkaraa, lihamureketta, perunamuusia, ranskalaisia, makaronilaatikkoa. Kaikkea! Ei kuitenkaan ehkä kerralla… Onneksi tänään saimme luvan lähteä töistä aikaisemmin ja tulla keskukselle syömään, eikä meidän tarvitse ottaa eväitä mukaan. On sentään todennäköisempää saada syödä muutakin kuin sipsejä - täällä on nimittäin lounasaikaan salaattia. Salaattia ei vain koskaan ole aamuisin ja mukaan lähtevä lounas on pitänyt ottaa aamupalasta.
Käytiin tänään töissä. Tai siis istuttiin puoli tuntia ulkona. Kukaan ei ollut tajunnut sanoa meille, että tänään on jokin pyhäpäivä ja koulut ja päiväkodit ovat kiinni!


Torstai 19.4.2018

Aamupala: 5 rupian pussi sipsiä.

Aamupala: pieni pussi sipsiä…
Tänään muuttamaan. Huone missä nyt asumme on liian iso meille, joten muutamme pienempään huoneeseen.
Tänään joudunkin lähtemään yksin töihin, koska muilla on sairaanhoitajien esivalintakoe. Päiväkodissa oli tänään hurjat 2 poikaa ja 1 tyttö totutun 7 pojan sijaan. Kovasti kaikki minua katsoi ja hymyili. Mielenkiintoisin oli kuitenkin eräs vanha mies, joka toi pienen pojan. Mies kovasti selitti jotain minulle, välillä nauroi ja taas selitti, minä vain istuin ja hymyilin. Mielessäni mietin, että mitähän tämäkin pappa sanoo… Kerroin myös tarinoita englanniksi ja kuuntelin kannadan-kielisiä tarinoita ja kerroimme muutaman lapsen kanssa lempivärejämme. Tänään aika meni töissä nopeasti.
Kävimme myös ranskalaisilla ja jäätelöllä kaupungilla ja heti takaisin päästyämme alkoi ukkostaa. Toivottavasti tulisi myös sade!
Mutta kyllä tämä koko touhu alkaa tuntua farssilta. Välillä itketään, välillä nauretaan ja välillä itketään ja nauretaan samaan aikaan. Mikään ei suju ja tähänkin paikkaan meidät vain tuotiin ilman tulkkia. Olisihan ollut hyvä, jos olisimme saaneet edes yhdeksi aamuksi jonkun tulkkaamaan. Täällä emme todellakaan tiedä, että mitä meiltä odotetaan ja mitä meidän pitäisi tehdä. Ilmeisesti ei mitään. Muutenkin kaikki tuntuu olevan järjestetty sellaisia vapaaehtoisia varten jotka jäävät tänne pidemmäksi aikaa. Niin, että he oppivat tavat ja kielen, mutta me olemme vain kuukauden täällä, joten kielen oppiminen on aika kaukaa haettu, vaikka saimmekin kirjan: ”opi Kannada 30 päivässä englannin avulla”.


Perjantai 20.4.2018

Muistipeli odottaa pelaajia.

Tänään menimmekin kaikki neljä päiväkotiin töihin muistipeli mukanamme. Lapset katselivat ihmeissään pelaamistamme, mutta kukaan ei uskaltanut osallistua. Jätimme pelin heille lattialle ja yritimme seurata innostuisiko joku. Meille oli kerrottu kuinka lapset ovat tottuneet vapaaehtoisiin ja että he tulisivat innoissaan kaikkeen mukaan. Mutta ei nämä lapset. He vain katsovat meitä ja touhujamme aivan kummissaan.
Muuten vain nautimme olostamme.

Viikonloppu Kundapurissa

Lauantai 14.4.2018 ja Sunnuntai 15.4.2018

Toimistorakennus FSL:llä.

Päätin taas lauantai aamulla kysellä rekisteröitymiseni perään ja sainkin vastaukseksi sen olevan valmis ja saavani paperit maanantaina. Uskon kun näen, mutta jos näin on niin hyvä.
Kävimme myös kaupungilla kaupoissa. Ongelmana vain on ettemme koskaan tiedä milloin bussi lähtee ja nytkin saimme odottaa 40 minuuttia bussia.
Muuten viikonloppu meni väsyneissä tunnelmissa. Lounas meille tarjoiltiin sunnuntaina banaaninlehdeltä, ilmeisesti loppuvan leirin kunniaksi. Täällä siis on viikonloppuna riittänyt vilskettä, kun täällä on järjestetty jonkinlainen koulutus. Jälkkäriksi saimme jäätelöä, mikä kummasti piristi mieltä ja kehoa. Päivän lähestyessä loppuaan alkaa ihmiset poistumaan ja kohta me olemmekin vain muutaman työntekijän kanssa ainoina paikalla.
Olihan täällä leirillä myös yksi mies, joka tiesi missä Suomi on. Hänellä asuu ystävä Oulussa. Ensiksi en kyllä millään meinannut ymmärtää, että missä. Ulu? Ulu, mikähän se on, kunnes tajusimme hänen tarkoittava Oulua.

Ensimmäinen viikko Asaressa ja paluu Kundapuraan

Maanantai 9.4.2018

Näkymä käytävälle huoneemme ovelta.

Odotimme tänään kovasti pääsyä töiden kimppuun koko päivän, turhaan. Emme pysty syömään paikallista ruokaa, pelkkä keittiöön meno saa oksettamaan. Pääsimme sitten syömään Subwayhin leivät ja takaisin tullessa ostimme banaaneja mukaan. Täällä ilmeisesti oltiin kuviteltu, että koska emme syö, olemme sairaita. Ensin, kysyessämme töistä ja työvuoroista takaisin tultuamme, meille ilmoitettiin, että odotamme jotakin opettajaa ja meidät haetaan kun hän tulee. Tämän jälkeen meidät on vain käsketty lepäämään. Iltapäivällä työntekijöiden ja toisten vapaaehtoisten lähtiessä kotiin, menimme taas kysymään ja nyt saimmekin vastaukseksi: katsotaan huomenna kun olette tänään kipeitä! Kerroimme kyllä koko aamun, ettemme ole kipeitä vaan mahamme ei kestä näin tulista ruokaa. Emme oikein voineet sanoa, että täällä haisee niin paljon suoranainen paska, ettemme sen takia pysty syömään. Minulla vaikuttaa myös refluksitauti syömiseen.
Päätimme sitten lähteä käymään End Pointissa.

End Point.

Paikka olikin aivan meidän majapaikkamme läheisyydessä ja vaikutti viihtyisältä. Kiersimme End Pointin puiston ja otimme kuvia. Matkalla näimme jalkapallokentällä pelaajia ja lehmän syömässä ruohoa!
Toivottavasti huomenna saisimme ihmiset ymmärtämään ettemme ole sairaita vaan haluamme tehdä töitä. Muuten näistä viikoista tulee pitkiä!
Sain tänään myös tiedon, että minun rekisteröinti on tehty ja saan paperit paikalliselta koordinaattorilta kun hän tulee meitä tapaamaan.


Tiistai 10.4.2017

Asare.

Aamu alkoi taas ikävissä tunnelmissa. Joka yö herään kuumuuteen vähintään kaksi kertaa ja aamulla kello neljän aikaan täällä alkaa kuulua ääntä, kun asukkaita hakataan hereille ja se jatkuu kuuteen asti. Tämän jälkeen kuuluu mitä erikoisempaa mölinää koko päivän, joten nukkuminen jää aika vähiin. Täällä on lisäksi jotain mille olen allerginen. Kamala kutina ja allerginen ihottuma alkaa vallata molemmat jalkani sekä käteni. Lisäksi jokin otus on purrut minua useampaan otteeseen ja puremajäljet ovat kipeitä. Sekä tämä talo on homeessa. Sitä on seinissä ja verhoissa!
Tänään meillä oli viimein orientaatio, jonka jälkeen saimme itse suunnitella aikataulumme. Tai olisimme saaneet, mutta odotimme koko päivän kirjoituspaperia saamatta sitä ollenkaan.
Sain myös tietää, että rekisteröintini ei sittenkään ole täysin valmis. Ja yllätys yllätys, en ole saanut taaskaan sähköposteja mitä minulle pitäisi tulla. Juuri kun olin luullut, että on yksi asia vähemmän murehdittavana.
Illalla meille ilmoitettiin, että siirrymme perhemajoitukseen torstaina. Ja minun täytyi kysyä myös omalta koordinaattoriltani mitä ja miten se tapahtuisi jos tulisin kotiin. Terveyteni ei vain taida kestää näitä kolmea viikkoa. Hän selvittelee asiaa ja hyvällä tuurilla pääsen kotiin, mutta huonolla joutuisin maksamaan useita tuhansia euroja, eli tähän asti kertyneet kulut. Tuntuu kuin minut olisi heitetty tänne ötököiden syötäväksi ja nyt olen vielä vanki täällä…


Keskiviikko 11.4.2018

Korvakorun tekoa.

Aamulla menimme töihin kello 9. Me tapasimmekin ensin miehen, joka piti meille eilen orientaation ja halusi nähdä työvuorolistamme. Jouduimme kertomaan hänelle, että, tarvitsemme edelleen sitä paperia ja nyt jopa saimme sitä sekä puolituntia aikaa tehdä suunnitelman. Kun olimme valmiita, jouduimme odottamaan tätä miestä lähes tunnin, taas.  Tämän jälkeen pääsimme tekemään töitä! Kyllä, oikeasti töitä! Olimme ensin mukana joogatunnilla ja sitten pääsimme maalaamaan sanomalehdistä tehtyjä koreja. Olimme katsomassa lääkkeenjakoa ja vielä tekemässä korvakoruja. Taidankin siis vaihtaa alaa, artesaaniksi!
Kun lähdimme kaupungille syömään, saimme kuulla Suomesta, etten voi lähteä kotiin maksamatta pientä omaisuutta itse, mutta meidät järjestetään hotelliin asumaan. Olimme juuri varaamassa hotellihuoneita, kun ilmoitettiin ettemme saakaan sitä tehdä, vaan joudumme menemään perhemajoitukseen. Sitten meidän paikallinen koordinaattori soitti ja ilmoitti (hieman vihaisena) kuullensa ettemme olleet olleet häneen yhteydessä vaan Suomeen. Emmekä siis saa mennä hotelliin vaan vaihtoehdot ovat joko perhemajoitus 30 minuutin bussimatkan päässä tai FSL:n keskus 1,5 tunnin matkan päässä. Valitsimme perheen. Muutaman kiukkuisen (hänen puolestaan) puhelun jälkeen olimme alistumassa menemään perheeseen. Kunnes! Kunnes kämppikseni Suomen koordinaattori ilmoitti saaneensa puhelun joltakin isolta kiholta täältä Intiasta ja voisimme muuttaa takaisin Kundapuraan FSLl:n keskukseen huomenna ja tehdä sieltä töitä. Eli nyt emme tiedä taas mitään. Suomeen emme kuitenkaan tule aikaisemmin. Refluksini helpottaa kun en syö paikallista ruokaa ja jälkiin ja haavoihin jaloissani ja käsissäni sain apteekista antibioottia ja rasvaa. Ehkä, mutta vain ehkä olemme huomenna viisaampia!


Torstai 12.4.2018

Pizzaa.

Yritimme kovasti koko aamun etsiä jotakin työtä, kunnes paikallinen koordinaattorimme tuli käymään. Sovimme palaavamme tänään takaisin Kundapuraan ja FSL:n keskukseen. Kävimme äkkiä vielä Manipalissa syömässä pizzaa ja lähdimme matkaan. Yhden riksan ja kolmen bussin jälkeen olimme perillä. Oli sellainen olo kuin olisimme kotiin tulleet! Lapset eivät pärjänneet maailmalla vaan palasivat takaisin äidin helmoihin. Suruksemme saimme kuulla, että yksi minun lempi-ihmisistä täällä on enää vain tämän päivän töissä täällä ja siirtyy sen jälkeen muihin töihin. Täytyy kyllä sanoa, että olen todella iloinen!


Perjantai 13.4.2018

Pyykinpesupaikka FSL:n keskuksella.

Olipas aivan ihanaa herätä kukon kiekumiseen, eikä hakkaamisääniin. Ei sen puoleen, oli ihana käydä nukkumaan ”omaan" sänkyyn, viileään huoneeseen peiton alle ja kuunnella nukahtaessa heinäsirkan tasaista ääntä.
Käytiin tänään tutustumassa uuteen työpaikkaamme paikallisessa päiväkodissa. Paikka olo pieni ja siellä voi parhaillaan olla 34 lasta. Lapset olivat kyllä aivan ihania! Vanhin lapsi on neljä vuotias. Päiväkodin lapset ovat kaikki köyhistä perheistä, rikkaiden perheiden lapset käyvät päiväkodeissa joissa puhutaan ja opetetaan englantia. Kieli tuleekin olemaan suurin ongelmamme paikassa, kukaan siellä ei osaa englantia emmekä me puhu kannadaa. Maanantaina aloitamme siellä kuitenkin työt.
Täällä on nyt viimein ymmärretty etten pysty paikallista ruokaa syömään ja sainkin lounaalla pelkkää salaattia. Huomenna pitäisi ostaa eväsrasia, niin saan eväät mukaan töihin.
Vaikka sainkin viime yön nukuttua hyvin, olen silti ollut koko päivän kauhean väsynyt. Taitaa univelka haluta nyt itseään takaisin.